Mulle on ilmaantunut erittäin ikävänä ongelma tän elämäntaparemontin myötä. Musta tuntuu, että ystävyys yhden mun tärkeimmän ystävän kanssa on vähän hiipunut. Ei jotenkin enää nähdä niin paljoa ja kun nähdään, niin välillä minusta tuntuu et ilmassa on jonkinlaista vaivaantuneisuutta.

Mulle ystävät on todella tärkeitä. Erityisesti viime vuosina on korostunut niiden ystävien tärkeys, jotka asuvat samalla paikkakunnalla. Niitä ei ole liikaa. Lähimmät ja pitkäaikaisimmat ystävät on muuttaneet opiskelujen ja töiden mukana kuka mihinkin.. toiset kauemmas ja toiset vähän lähemmäs, mut etäisyyttä on kuitenkin niin paljon, et toisia heistä näen vain muutaman kerran vuodessa, toisia ehkä kerran kuussa, mut ei juurikaan sen useemmin. Välimatkat ei ole kuitenkaan vaikuttaneet meidän väleihin mitenkään, eli hauskaa on aina kun nähdään, juttelulle ei meinaa tulla loppua ja aina voi jatkaa siitä mihin viimes on jääty. Toki yhteyttä pidetään soittelemalla ja esimerkiksi facebookissa silloin kun ei nähdä. Mutta mua ihmetyttää se, et miksi välit on alkaneet rakoilla niihin ystäviin jotka olis lähellä. Itseasiassa kylläkin luulen tietäväni selityksen näihin rakoiluihin.

Yksi ystävä alkoi ottaa etäisyyttä vähän sen jälkeen kun sain lapsen. Ja yhteydenpito lakkasi oikeastaan kokonaan kun meille syntyi toinen. Rivien välistä olen antanut itseni ymmärtää, että hän ei ole tullut raskaaksi yrityksestä huolimatta. Tilanne on tietysti surullinen, kipeä ja hankala, mutta en voi yrityksestä huolimatta oikein ymmärtää, miksi mun perhe on este meidän ystävyydelle? Toisinaan kykenen asettumaan tämän ystäväni (voinko puhua ystävästä edes enää kun ei olla nähty varmaan puoleen vuoteen vaikka asutaan vain parin kilometrin säteellä..?!) asemaan ja ymmärränkin, miksi tilanne voi olla hänelle vaikea, mutta toisessa hetkessä en voi vaan käsittää. Alkuun yritin pitää yhteyttä, mutta huomasin pian, että koskaan hän ei ollut kotona kun olisin voinut mennä käymään tai jotain vastaavaa.. ja koskaan ei soitellut ja ehdottanut tulevansa itse meille tai pyytänyt mua sinne. En mä sitten enää ole jaksanut soitella.

Nyt pelkään, että etäännyn toisesta ystävästä tämän elämäntaparemontin myötä. Kyse ei ole siitä, että tää "projekti" veis mun kaiken ajan. Kyse ei ole siitä, ettenkö ole soitellut tai pyytänyt käymään. Itse olen välillä ihan tunkenut kylään, koska on tuntunut että muuten ei enää nähdä kuin salilla kerran viikossa. Tähänkin luulen tietäväni syyn. Me ollaan molemmat oltu jo vuosikausia ylipainoisia ja kokeiltu ihmekuureja yhdessä ja erikseen ja jaettu niiden yritysten onnistumiset ja pettymykset ja muutoinkin vuoroin naurettu omalle saamattomuudelle ja säälittävyydelle ja sitten taas surkuteltu niitä yhdessä. Herranjumala, onko lihavuus ollut se meidän juttu?! Todella surullista jos näin tosiaan on. On meillä mun mielestä paljon muutakin yhteistä kuin läskimakkarat ja se saamattomuus mitä niiden nujertaminen on tähän saakka ollut. Meiltä molemmilta löytyy lapsia, meidän miehet on vanhoja hyviä kavereita keskenään, meillä on todella samantyyppinen huumori, tykätään sisustaa, tykätään vieläpä aika paljon samasta tyylistä.  Siitä noin alkuun muutamia. Mut niin, nyt minusta tuntuu, että mun edistyminen tän ylipainolastin kanssa on saanut välit rakoilemaan. Toisaalta ymmärrän - tai ainakin edes yritän ymmärtää. Mut mä oon kyllä yrittänyt pyytää mukaan lenkille, salille olen saanutkin ja kerran viikossa käydään. Lenkkeilystä hän ei innostu yhtään. Sääli siinä mielessä, että ruokavalion lisäksi juuri tuo lenkkeily on se mikä sen rasvan saa palamaan ja sentit karisemaan. Itsekuri on myös vielä huonompi kuin mulla ja päättäväisyys ei ole yhtä vahvaa.Tokihan minäkin olen nyt lipsuillut ja munkaan asenteessa ei ole viime viikolla kehumista ollut, mutta uskon vakaasti pääseväni ruotuun nyt taas kun tuo dieetti iski päälle. Mut niin, en oikeen tiedä miten enempää voisin auttaa. Dieetistä tai muutoksestani en hänelle ole enää alkuinnostuksen jälkeen viitinyt paljoa puhella, koska se vaivaa häntä selvästi. En ole ainakaan omasta mielestäni yrittänyt korostaa millään keinoin omaa edistymistäni. Olen vastannut jos on kysytty, mutta muuten pitelen tästä suuni aika lailla supussa. Alkuun kerroin kyllä mitä oon tehnyt ja miten on mennyt ja hehkutin superdieettiä ja kuinka oon tyytyväinen siihen mitä se on saanut aikaan, mut parin viikon jälkeen lopetin kyllä kun huomasin, että aihe sai aikaan vaivaantunutta hiljaisuutta välillä. Surettaa kyllä jos tässä päädytään samaan tilanteeseen kuin tuon toisenkin ystävän kanssa.

Onko kenelläkään muulla samanlaisia kokemuksia?