Neljä viikkoa takana ja muutosta on tapahtunut vaakalukemaan -6,5kg. Jei.

Sitä vetailupaitaa en vielä rohkene kaivamaan esille, sillä oon hieman skeptinen sen suhteen, että tässä massassa tollanen määrä näkyis missään. Sen tiedän, että olo on kyllä kohentunut ja omassa itsessä on parempi olla. Paino on pudonnut eikä ole työlästä saada takin vetoketjua kiinni. Olo on ollut virkeempi, vaikkakin nyt hirvee räkätauti iskemässä päälle. Uskon, että mielen virkistymiseen on vaikuttanut painon putoamista enempi se, että syön terveellistä, puhdasta ruokaa ja oon saanu itseni liikkeelle. Oon ottanut itselleni enempi aikaa ja lasten kanssakin jaksaa paljon paremmin, plus uhmaikäisen kanssa pinna venyy huomattavasti pidemmäksi kun välillä on tehnyt jotain ihan itseään varten. Ehkä uskallan kaivaa sen paidan esiin kun -10kg tulee täyteen, tai viimeistään siinä vaiheessa kun 100kg alitetaan. 

Tää flunssa nyt ottaa päähän. Hyvin alkanut liikkumisputki katkeaa väkisinkin ja pelottaa, että säilyykö into, vai jämähdänkö taas pidemmäksi aikaa sohvannurkkaan. Kun takana on vasta neljä viikkoa parempia elämäntapoja, niin ei todellakaan voi olettaa, etteikö vanhoihin tapoihin lipsahtaminen enää onnistuisi. Missä vaiheessa voi alkaa puhua, että on onnistunut muuttamaan tavat pysyvästi... Puolen vuoden päästä? Vuoden päästä? Kahden? 

Nuorempana poltin tupakkaa. Lopetin useamman kerran, mutta ainakin kaksi kertaa muistan palanneeni huonoon tapaan puolen vuoden tauon jälkeen. Ehkä puoli vuotta siis ei riitä tässäkään tapauksessa. Lopulta jätin röökit pois vasta siitä päivästä kun sain tietää odottavani esikoistamme, eli nelisen vuotta sitten. Silloin muuttui elämäntavat kyllä jatkuvan juhlimisenkin osalta ja jälkeenpäin en voi sanoa muuta kuin, että parempaan suuntaan todellakin. Vielä ennen kuin aloin odottaa toista lastamme, saatoin liittyä tupakoitsijoitten seuraan kun oltiin juhlimassa (mitä kylläkin tapahtui melko harvoin, mutta silti..) ja poltella illan aikana muutaman tupakan. Se kuitenkin oli aina vain silloin pikku viineissä suoritettua tupakointia. Nyt sekin on jäänyt pois. Tosin illanistujaiset on melko jäissä nyt myös kun pienimmäinen on vielä niin äidin tyttö. Voin kuitenkin ihan hyvin seisoskella toisten kanssa halutessani pihalla, vaikka itse en poltakaan. Ehkä siis uskallan sanoa sen tavan heittäneeni romukoppaan.

Pointtina edellisessä siis se, että ruokaremontti ei varmasti tapahdu hetkessä ja kerralla. Lipsahduksia saattaa tulla, mutta niiden ei saa antaa lannistaa. Hyvää viikkoa ei saa heittää hukkaan sen takia, että yhdessä hetkessä vetää sen kermaleivoksen. Sen jälkeen täytyy palata ruotuun. Luulen sisäistäneeni tämän. Tosin lipsumisia ei nyt ole sattunut, mutta niin monta kertaa olen laihduttanut ja kaatanut koko homman siihen yhteen lipsahdukseen, jonka takia on sitten muka ollut ihan ok vetää koko loppuviikko samalla mässäystahdilla ja aloittaa uudestaan maanantaina. Maanantaina. Mikä ihmeen päivä sekin on aina aloittaa?? Ei ne elämäntavat sillä tavalla muutu.

Sitäpaitsi, koko loppuelämää en todellakaan meinaa elää ilman leivoksia tai irttareita. Kysehän on siitä, että oppii kohtuuden.